Maailman kiitollisin mutta epäkiitollisin työ?

Kylläpä sen on taas tänään huomannut, ettei kotiäidin arki aina ole ruusuilla tanssimista. Tai ainaki niihin ruusuihin kasvaa pirunmoisia piikkejä aikaajoin. Tämä mamma on nimittäin kuumessa, ollu jo pari päivää, ja samoin pikkutyyppi. 

Työehtosopimus tässä hommassa on pirun huono. Ensinnäkin, sairaslomaa ei myönnetä. Rokulipäivää ei pääse viettämään oikeasta, eikä tekaustustakaan syystä. Vaikka kuinka olisit valvonut koko yön köhien, välillä kylmästä tutisten ja hetken kuluttua hikilammikossa uiden, unohtamatta pienen potilaan tissittelyhetkiä ja paijaamista, on itsensä kammettava ylös klo 5.20, jos Pikkutyyppi niin tahtoo. Jostais selittämättömästä syystä, yhtälö kuumeinen lapsi ja kuumeinen äiti ei myöskään tarkoita kokonaista päivää sohvan nurkassa löhöilyä ja torkkumista. Ei, pikkutyypin energiavarasto tuntuu olevan ehtymätön, jopa kipeänä. Tämän "työn" hommat on hoidettava, vaikka kuinka itse olisi jo pyhän pietarin portteja kolkuttelemassa.

Ruokaa ei yhtäkkiä voikkaan tilata valmiina lähipitseriasta niin kuin sinkkuaikoina, vaan tyyppi tarvitse kunnon eväät. Onneksi kuumehouruinen äiti voi tässä sentään vähän luistaa, hedelmät ja uunikasvikset on superhelppoja ja rintamaitoa kun antaa, niin sillä pärjätään jo pitkälle. Kiitos ja ylistys tissimaito! Pyykkivuori kasvaa, tiskiä syntyy, vaatteita vaihdetaan, pukluja siivotaan, leikitään, lauletaan, syödään ja nukuttaan, niin se vain menee, kipeänäkin.

Kun isimiehen työpäivä loppuu, niin se loppuu. Töistä ei tarvitse ajatellakkaan ennen seuraavaa aamua. Kotiäitiduunissa työpäivä kestää kellon ympäri, myös yöllä. Yö on samalla lailla "duuniaikaa", kuin päiväkin. Jos pikkutyyppi tarvitse äitiä, äiti hoitaa, painoi silmäluomia kuinka paljon tahansa ja oli kello 03.00 tai 13.00. Työnantaja määrää tässä työssä tahdin. Jos Pikkutyyppiä ei aamulla viiden jälkeen nukuta, niin sitten ei. Silloin noustaan leikkimään. Ennakkovaroituksia ei anneta, vaan jokainen päivä on ihan omanlaisensa. Mutta se kai lieneekin näitä tämän homman huippujuttuja.

Välillä sitä kuitenkin miettii, että kuka tätä työtä arvostaa, tai arvostaako ylipäänsä kukaan. Olenko yhteiskunnan silmissä loinen, laiska paskiainen, joka karttaa työtä ja makoilee sohvannurkassa tekemättä mitään? Olenko ystävieni silmissä mieheni elätti, joka ei kanna omaa korttaan kekoon, vaan jättäytyy kotihoidontuelle parin satasen varaan? Olenko vain yksinkertaisen saamaton ja itsekäs, kun haluan pysyä pitkään kotona hoitamassa lastani, ja luomassa hänelle turvallisen ja onnellisen lapsuuden? Jokainen kotiäiti ansaitsisi sillointällöin olantaputuksen, "hyvin sä vedät" tai "kylläpä huomaa kuinka hyvin ja rakkaudella hoidat lapsiasi". Ette uskokkaan kuinka hyvältä tuntuisi, kun joku sanoisi sen ääneen; "Olet ihan hemmetin hyvä siinä mitä teet, ja tekemäsi työ on tärkeää, vau".

Ja vaikkei kukaan sitä sinulle sanoisikaan, niin ainaki lapsesi on maailman kiitollisin ja onnellisin siitä, että vanhempi on läsnä ja häntä varten. Se joka-aamuinen hymy on varmastikkin se suurin kiitos koko päivän touhuista. Se rinnalle nukahtava hymyilevä lapsi, jolla on silmin nähden hyvä olla. Se lapsi, joka luottaa sinuun ja saa sinulta hoivan ja turvan, kaiken mitä hän tarvitsee. Voiko suurempaa kiitosta toisaalta ollakkaan?

Kanssasisaret, olkaa ylpeitä kotiäitiydestänne, teette tärkeää työtä :) <3

Hanna