Omin nyrkein suuhun

Meidän taloudessamme on alkanut uusi ajanjakso, sillä tissimaito ei olekkaan enää ainut ruoka, mitä L napostaa. 6kk:n maaginen raja-asema tuli vastaan ja saimme heittää ah niin ihanalle täysimetykselle hyvästit ja aloitimme kiinteiden maistelun sormiruokaillen.

Suomessa täysimetyksen suositus on 6kk, ja tämä oli myös meidän tähtäimessämme alusta alkaen. Ja miksipä ei olisi ollut? Ilmaista ja maailman parasta ravintoa lapsellesi ja valmistettuna juuri häntä varten. Äidin ruokapatojen ääreen siirtymistä L sai siis odottaa aina puolivuotispäiväänsä asti. Imetyksen hyödyistä aion pitää aivan oman saarnansa, pysytään nyt sormiruokailussa.
Tutustuin sormiruokailuun jo raskausaikana, ja syksyn varrella luin Omin sormin suuhun -kirjan, mitä suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Vakuutuin, hurahdin ja hullaannuin, tämä tulisi olemaan meidän tapamme tutustua ruokaan.

Palat tarjoillaan vielä suhteellisen suurina

Lyhykäisyydessään, sormiruokailu tarkoittaa sitä, että vauvan annetaan itse syödä ja tutustua ruokaan omassa tahdissaan. Häntä ei syötetä, eikä hänen ruokailuunsa puututa. Hän istuu perheen kanssa samassa ruokapöydässä ja syö periaatteessa samaa ruokaa muiden kanssa, kunhan ruoka ei sisällä mitään vauvalle sopimatonta, kuten sokeria tai suolaa. Edelytyksenä sormiruokailuun on, että vauva osaa istua suorassa, tarttua ruokaan ja viedä sen suuhunsa.

NAM!

Alkuun "syöminen" ei varmastikkaan ole varsinaisesti syömistä, vaan lapsi tutustuu ruokaan leikin varjolla, möyhentää ruokaa käsissään, maistaa, rutistaa, muussaa, läiskyttää ja katso tarkkaan mitä hänen eteensä on annettu. Vuoden ikään asti lapsen pääasiallinen ravinnonlähde on joko äidinmaito tai korvike, joten mahaan ei mitään tarvitsekkaan päätyä. Tämä kannattaa muistaa kun päässä alkaa pyöriä kysymykset siitä, saako lapsi tarpeeksi ravintoa. Edellytyksenä tietenkin se, että lapsi saa maitoa lapsentahtisesti. Uskon vahvasti siihen, että lapsi tarvitsee muuta ravintoa kuin äidin maitoa siinä vaiheessa, kun osaa itse sitä syödä. Tämä tapahtuu yksilöllisesti noin 9-12kk iässä. Siihen asti lapsi saa rauhassa tutustua ruokaan ja kartuttaa taitojaan.


Lapsi ei aluksi myöskään tiedä, että ruoka tyydyttää näläntunteen, joten nälkäisenä lasta ei ruokapöytään kannata nostaa. Tissittelyhetki ennen ruokailuhetkeä, mikäli lapsi on nälkäisen oloinen, on hyvä. Näin ruokaan jaksaa tutustuakkin rauhassa.

Alkuun lapsi saattaa kakoa paljon, ja tässä vaiheessa kannattaa laittaa jäitä omaan hattuun, ja vaikka vähän housuihinkin, ja pysyä tyynenä. Kakomisrefleksi on luonnollinen ja puolivuotiaalla se laukeaa edempänä, jo ennen kuin ruoka on lähelläkään hengitysteitä. Näin lapsi oppii pikkuhiljaa syömään turvallisesti. Kakominen ei siis tarkoita sitä, että lapsi olisi tukehtumaisillaan. Lapsi saattaa kakoa ja jatkaa sujuvasti ruokailua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oman kokemuksen mukaan vieressä tyynenä pysyminen vaatii vanhemmalta hieman munaa.

Avocadorenkaista on helppo ottaa kiinni :)

Sormiruokailussa avainasemassa onkin, että vanhempi luottaa naperoonsa. Siihen, että lapsi osaa itse päättää mitä syö, mihin tahtiin syö ja kuinka paljon syö. Vanhemman tehtäväksi jää tarjota lapselle mahdollisimman monipuolista ja terveellistä ruokaa tutustuttavaksi ja ojentaa ohjakset nappulalle. Kun lapsi saa itse hallita ruokailuaan, eikä häntä painosteta ruoan suhteen mihinkään, kehkeytyy hänestä ennakkoluulottomampi pikku ruokailija. Hän oppii luottamaan itseensä ja muodostaa positiivisen ja terveen suhteen ruokaan. Lapsi oppii syömään juuri sen verran mitä tarvitsee, eikä "vielä sitä yhtä lusikallista päälle". Tämä saattaa jopa pienentää tulevaisuudessa ylipainon ja syömishäiriöiden riskiä. Omakohtaisena kokemuksena mainittakoon, että ainakin itse huomaan syöväni välillä ihan vaan kun "se lautanen pitää syödä tyhjäksi". Toivottavasti en tule koskaan käyttämään kyseistä lausahdusta lasteni kuullen.

Itselleni yksi tärkeä pointti sormiruokailussa on se, että lapsi näkee mitä syö. Erilaisten makujen lisäksi eri ruoat tuntuvat, näyttävät ja käyttäytyvät eri tavoin. Lapsi näkee mitä laittaa suuhunsa, eikä kaikki ole samanlaista mössöä eri etiketillä. Lapsi oppii miltä mitkäkin ruoat näyttävät ja miten mitäkin kannattaa suulla käsitellä.

Meidän sormiruokailuhistoriamme on nyt noin kolmen viikon mittainen. L osoitti valmiuksia sormiruokailuun jo hieman ennen 6kk, mutta halusin odottaa puolivuotis-päivää. Hieman yli 6kk iässä, L nousi itse istumaan lattialla, joten istuminen oli kunnossa. Pöydälle asetetut ruokapalat sulkeutuivat nyrkkiin ja kädet ohjasivat palat taitavasti suuhun. VAU! Merkit valmiudesta olivat siis kunnossa, joten ei muuta kun ruokaan tutustumaan. 
Sormiruokailu, tai noh, pikemminkin vielä tässä vaiheessa nyrkkiruokailu on osoittautunut meille nappivalinnaksi. Mitä nyt Isimiehen hermot ovat koetuksella sotkun ja ruokahukan määrästä. Parin metrin säteellä pikkutyypin istumapaikasta kun kaikki tuppaa nautinnollisen ruokahetken päätteeksi olemaan kuorrutettu päivän aterialla :D Kovasti yritän Isimiestä muistuttaa, ettei tämä sotkuvaihe ikuisuutta kestä, ja kyllähän jokaisen lapsen joskus on itse opeteltava syömään.

Puuroa ja mustikoita, ihan ite syötynä ;)

Aloitimme ruokailun suhteellisen nopeasti, sillä L osoitti kiinnostusta ruokaan ja söikin uskomattoman taitavasti. Annoin heti alusta alkaen 3 ateriaa päivässä: aamupala, lounas sekä päivällinen. Pian otin myös iltapalan ohjelmistoon. En kuitenkaan ole tästä repinyt stressiä, vaan ruokakertoja on olut 2-4 päivässä muusta päiväohjelmasta riippuen. Uusia ruokalajeja otin myös vaudilla mukaan. Pari uutta makua päivään on ollut tähänastinen tahti, noin suunnileen.

L on osoittautunut todella ennakkoluulottomaksi (jos näin vauvasta voi sanoa) ruokailijaksi. Jo ensimmäisen ruokailpäivän jälkeen pystyi pottatuotoksista toteamaan, että jotain oli jopa nielaistu. VAU! siis ihan oikeastikko sen sotkun keskellä jotain oli mahaankin päätynyt? Myös haaveilijaluonne on tullut esiin, vaatii nimittäin mammalta, tai varsinkin Isimieheltä kärsivällisyytä odottaa kun napero istuu parsakaalin nuppu kädessään ja tuijottaa tyhjyyteen samalla mutustaen suussa olevia apinaevään jämiä. Viime viikolla puhjennut ensimmäinen hammas sai kiinteiden maistelun pariksi päiväksi stopille. Toki tarjosin edelleen ruokaa, mutta selkeästi naperoa ei kiinnostanut syödä. Pistin hampaan piikkiin. Onneksi on tissimaito, mikä tuntuu maistuvan edelleen aivan samaan tahtiin. Tällä hetkellä pupelletaan taas oikein tyytyväisenä. Kehitys on silminnähden hurjaa ja on antoisaa seurata naperoa työn touhussa. Saa nähdä millainen gulinaristi hänestä vielä kuoriutuu.


Hanna