Note to self nro.2

Vietimme viimeviikolla Pikkutyypin kanssa kaupunkipäivää. Neuvolan jälkeen hyppäsimme bussiin ja suunnistimme keskustaan kiertelemään. Reissun päätarkoitus oli syntymäpäivälahjan metsästys kummitytölleni, mutta myös alet kiiluivat häiritsevästi silmissäni. Lähinnä reissu meni kuitenkin kahvilassa istuskeluksi ja Tyypin kanssa hassutteluksi. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää päivää?

Silmiin osui kuitenkin tämä kortti, ja pelkkä kuva sai taas ajattelemaan. Kuva muistutti salaman-nopeasti mieleeni tärkeän asian, joka meinaa unohtua liian usein arjen keskellä. Kohtele lastasi kuin ketä tahansa ihmistä, älä aliarvio ja pidä häntä vähempänä, vaan kohtele kuin haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Tämän koitan muistaa ihan jokapäiväisessä toiminnassani. En valehtele lapselleni, en lupaa turhia ja luota siihen, ettei hän vielä muista. Ei, jos lupaan lapselleni jotain, pidän lupaukseni. Jos hänellä ei ole nälkä, hänen ei tarvitse syödä. Jos häntä ei nukuta, nukkumaan ei ole pakko mennä. Kuuntelen ja kunnioitan lastani, ja hänen mielipiteitään ja toiveitaan. Haluan toimia lapseni kanssa niin, kuin haluaisin hänen isompana toimivan. Halua opastaa häntä kunnioittamaan toisia ja opettaa hänelle rehellisyyttä, ja taitoa keskustella ja tehdä kompromisseja. Jokaisella perheenjäsenellä tulee olla valtaa vaikuttaa asioihin, oli sitten kyseessä vauva tai vanhempi.

Hyvä on aina miettiä, miten haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Jos itse istuisit syöttötuolissa, haluaisitko, että suuhusi työnnettäisiin ruokaa, koska sinun nyt vaan kuuluu syödä? Tai haluaisitko, että sinua huijattaisiin, sinulle luvattaisiin, mutta lupauksia ei pidettäisi? Tuskin sellaista kohtelua kukaan haluaa. Nyt kortti koristaa seinäämme, ihan vain muistutuksena meille vanhemille.

Hanna

Takaisin ruotuun

Vuosi 2015 vaihtui, ja täälä ollaan vasta nyt pikkuhiljaa takaisin tässä maailmassa. Räkis-kuume-yskä-nuha-tauti alkaa pikkuhiljaa olla voitettu sekä Pikkutyypin, että mamman osalta, ja sopivasti arkikin kolkuttelee jo ovelle heti huomenna. Isimiehen lomat on nimittäin lusittu, ja on aika palata sorvin ääreen. Tuntuu kieltämättä hyvältä, tämä sisällä möllöttäminen ja suunnitelematon laiskottelu päivästä toiseen on yllättävän puuduttavaa toimintaa, ainakin oman mielenterveyden kannalta. Blogikin on jäänyt taka-alalle, koska jostain kumman syystä toisen puoliskon läsnäolo kotona saa aikaan sen, ettei yhtäkkiä itse saa mitään aikaan. Yksin huushollia pyörittäessä , isimiehen paiskiessa töitä, sitä jotenkin osaa organisoida aikansa niin paljon paremmin. Tarkkoja aikatauluja ei meidän perheessä olla koskaan noudatettu, ennemminkin on menty täysin lapsen luontaisen rytmin mukaan, mikä se missäkin kehitysvaiheessa on ollut. Kaikessa lapsentahtisuudessaan L on toki muokannut päiväämme tietyt rutiinit, joista on vaan yllättävän mukava pitää kiinni. 

jos tämän uuden vuoden aloittaisi vaikka ihan puhtaalta pöydältä vasta huomenna? Eihän sairaanaoloa lasketa, eihän? Uudenvuoden lupauksia en ole koskaan harrastanut, en siis tälläkään kertaa. Ei siihen uutta vuotta tarvita, jos jonkin asian haluaa elämässään muuttaa, tai jossakin asiassa tsempata. Ennemminkin lähden uuteen vuoteen avoimin mielin, ja katson mitä se tuo tullessaan. Tarvitseeko sitä heti vuoden alusta asti alkaa pingottaa? Jokatapauksessa, no stress, lungisti mennään.

Pikkutyypistä tosin en tiedä, onko hän tehnyt paljonkin lupauksia tulevalle vuodelle, ainakin heti näin alkajaisiksi Hän aloitti vuoden ottamalla ensimmäiset askeleet tukea vasten. WOW!

Hanna

Maailman kiitollisin mutta epäkiitollisin työ?

Kylläpä sen on taas tänään huomannut, ettei kotiäidin arki aina ole ruusuilla tanssimista. Tai ainaki niihin ruusuihin kasvaa pirunmoisia piikkejä aikaajoin. Tämä mamma on nimittäin kuumessa, ollu jo pari päivää, ja samoin pikkutyyppi. 

Työehtosopimus tässä hommassa on pirun huono. Ensinnäkin, sairaslomaa ei myönnetä. Rokulipäivää ei pääse viettämään oikeasta, eikä tekaustustakaan syystä. Vaikka kuinka olisit valvonut koko yön köhien, välillä kylmästä tutisten ja hetken kuluttua hikilammikossa uiden, unohtamatta pienen potilaan tissittelyhetkiä ja paijaamista, on itsensä kammettava ylös klo 5.20, jos Pikkutyyppi niin tahtoo. Jostais selittämättömästä syystä, yhtälö kuumeinen lapsi ja kuumeinen äiti ei myöskään tarkoita kokonaista päivää sohvan nurkassa löhöilyä ja torkkumista. Ei, pikkutyypin energiavarasto tuntuu olevan ehtymätön, jopa kipeänä. Tämän "työn" hommat on hoidettava, vaikka kuinka itse olisi jo pyhän pietarin portteja kolkuttelemassa.

Ruokaa ei yhtäkkiä voikkaan tilata valmiina lähipitseriasta niin kuin sinkkuaikoina, vaan tyyppi tarvitse kunnon eväät. Onneksi kuumehouruinen äiti voi tässä sentään vähän luistaa, hedelmät ja uunikasvikset on superhelppoja ja rintamaitoa kun antaa, niin sillä pärjätään jo pitkälle. Kiitos ja ylistys tissimaito! Pyykkivuori kasvaa, tiskiä syntyy, vaatteita vaihdetaan, pukluja siivotaan, leikitään, lauletaan, syödään ja nukuttaan, niin se vain menee, kipeänäkin.

Kun isimiehen työpäivä loppuu, niin se loppuu. Töistä ei tarvitse ajatellakkaan ennen seuraavaa aamua. Kotiäitiduunissa työpäivä kestää kellon ympäri, myös yöllä. Yö on samalla lailla "duuniaikaa", kuin päiväkin. Jos pikkutyyppi tarvitse äitiä, äiti hoitaa, painoi silmäluomia kuinka paljon tahansa ja oli kello 03.00 tai 13.00. Työnantaja määrää tässä työssä tahdin. Jos Pikkutyyppiä ei aamulla viiden jälkeen nukuta, niin sitten ei. Silloin noustaan leikkimään. Ennakkovaroituksia ei anneta, vaan jokainen päivä on ihan omanlaisensa. Mutta se kai lieneekin näitä tämän homman huippujuttuja.

Välillä sitä kuitenkin miettii, että kuka tätä työtä arvostaa, tai arvostaako ylipäänsä kukaan. Olenko yhteiskunnan silmissä loinen, laiska paskiainen, joka karttaa työtä ja makoilee sohvannurkassa tekemättä mitään? Olenko ystävieni silmissä mieheni elätti, joka ei kanna omaa korttaan kekoon, vaan jättäytyy kotihoidontuelle parin satasen varaan? Olenko vain yksinkertaisen saamaton ja itsekäs, kun haluan pysyä pitkään kotona hoitamassa lastani, ja luomassa hänelle turvallisen ja onnellisen lapsuuden? Jokainen kotiäiti ansaitsisi sillointällöin olantaputuksen, "hyvin sä vedät" tai "kylläpä huomaa kuinka hyvin ja rakkaudella hoidat lapsiasi". Ette uskokkaan kuinka hyvältä tuntuisi, kun joku sanoisi sen ääneen; "Olet ihan hemmetin hyvä siinä mitä teet, ja tekemäsi työ on tärkeää, vau".

Ja vaikkei kukaan sitä sinulle sanoisikaan, niin ainaki lapsesi on maailman kiitollisin ja onnellisin siitä, että vanhempi on läsnä ja häntä varten. Se joka-aamuinen hymy on varmastikkin se suurin kiitos koko päivän touhuista. Se rinnalle nukahtava hymyilevä lapsi, jolla on silmin nähden hyvä olla. Se lapsi, joka luottaa sinuun ja saa sinulta hoivan ja turvan, kaiken mitä hän tarvitsee. Voiko suurempaa kiitosta toisaalta ollakkaan?

Kanssasisaret, olkaa ylpeitä kotiäitiydestänne, teette tärkeää työtä :) <3

Hanna

Vuosikatsaus 2014

Huh mikä vuosi, ei tässä muuta oikein edes osaa sanoa. Eikä koko kaksituhattaneljäätoista ole edes jäljellä tuntiakaan. Melkein puolet vuodesta vietin paksuna, siis sellaisena valaankokoisena vauvatehtaana ja toisen puolen roikkuvin silmäpussein ja täysin rinnoin varustettuna pikkuvauvan äitinä. Jokatapauksessa hetkeäkään en vaihtaisi pois. Mahtavin, ihanin, uskomattomin, vauhdikkain, tunteita herättävin, kuohuttavin ja ennen kaikkea avartavin vuosi elämässäni alkaa olla taputeltu. Koskaan ennen en ole omannut näin paljon univelkaa tai näin mustia silmänalusia, mutten myöskään koskaan ole tuntenut näin suurta rakkautta. Voin vain todeta, että kuluneesta vuodesta olen järjettömän kiitollinen. Pikkunen onnenkyynel on tähän väliin tirautettava :,)

Nyt on sitten vissiin aika toivottaa kaikille mitä mahtavinta UUTTA VUOTTA 2015! <3 Pysykää kanavalla, sillä luulenpa, että ensi vuoden puolella blogissa päästään vasta kunnolla vauhtiin!

Hanna

Pulkkapäivä ja tomsku-soppa

Pikkuisen oli liian kirpsakka ilma, jotta ulkoilla olisi voinut kunnolla. Pikku pulkkapyrähdyksellä oli silti käytävä, sillä enolta joululahjaksi saatu uusi menopeli oli vielä täysin korkkaamatta. Aloin itsekkin pohtia, milloinhan viimeksi olisin pulkkaillut oikein kunnolla. Joskus lapsena, jos opiskeluaikojen "mäenlaskureissuja" minttukaakoineen ei lasketa. Oikein teki mieli hypätä itsekkin kyytiin, ja pistää Isimies vetämään. Pitää ehkä hankkia toinenkin pulkka, aikuisten koossa nimittäin. Sen verran lystiä touhua. 

Ulkoilun jälkeen maistuu kuuma soppa, niin pienille kuin isommillekkin. Tomaattikeitto, aikuisten versio vuohenjuustolla höystettynä, sopii pakkaspäivään kuin sormi nenään, nam. Ai mitenkö sormiruokailija syö keittoa, no lusikalla tietenkin. Apuna voi käyttää myös itsetehtyä leipää. Tai laiskana päivänä, kuten meillä tänään, riisikakkuja, toimii! Ja sotku on taattu ;)

Ihanaa rentoilua ja kevyttä ruokaa näin joulun jälkeen, joko muualla on palattu arkeen?

Hanna