Note to self nro.2

Vietimme viimeviikolla Pikkutyypin kanssa kaupunkipäivää. Neuvolan jälkeen hyppäsimme bussiin ja suunnistimme keskustaan kiertelemään. Reissun päätarkoitus oli syntymäpäivälahjan metsästys kummitytölleni, mutta myös alet kiiluivat häiritsevästi silmissäni. Lähinnä reissu meni kuitenkin kahvilassa istuskeluksi ja Tyypin kanssa hassutteluksi. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää päivää?

Silmiin osui kuitenkin tämä kortti, ja pelkkä kuva sai taas ajattelemaan. Kuva muistutti salaman-nopeasti mieleeni tärkeän asian, joka meinaa unohtua liian usein arjen keskellä. Kohtele lastasi kuin ketä tahansa ihmistä, älä aliarvio ja pidä häntä vähempänä, vaan kohtele kuin haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Tämän koitan muistaa ihan jokapäiväisessä toiminnassani. En valehtele lapselleni, en lupaa turhia ja luota siihen, ettei hän vielä muista. Ei, jos lupaan lapselleni jotain, pidän lupaukseni. Jos hänellä ei ole nälkä, hänen ei tarvitse syödä. Jos häntä ei nukuta, nukkumaan ei ole pakko mennä. Kuuntelen ja kunnioitan lastani, ja hänen mielipiteitään ja toiveitaan. Haluan toimia lapseni kanssa niin, kuin haluaisin hänen isompana toimivan. Halua opastaa häntä kunnioittamaan toisia ja opettaa hänelle rehellisyyttä, ja taitoa keskustella ja tehdä kompromisseja. Jokaisella perheenjäsenellä tulee olla valtaa vaikuttaa asioihin, oli sitten kyseessä vauva tai vanhempi.

Hyvä on aina miettiä, miten haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Jos itse istuisit syöttötuolissa, haluaisitko, että suuhusi työnnettäisiin ruokaa, koska sinun nyt vaan kuuluu syödä? Tai haluaisitko, että sinua huijattaisiin, sinulle luvattaisiin, mutta lupauksia ei pidettäisi? Tuskin sellaista kohtelua kukaan haluaa. Nyt kortti koristaa seinäämme, ihan vain muistutuksena meille vanhemille.

Hanna

Takaisin ruotuun

Vuosi 2015 vaihtui, ja täälä ollaan vasta nyt pikkuhiljaa takaisin tässä maailmassa. Räkis-kuume-yskä-nuha-tauti alkaa pikkuhiljaa olla voitettu sekä Pikkutyypin, että mamman osalta, ja sopivasti arkikin kolkuttelee jo ovelle heti huomenna. Isimiehen lomat on nimittäin lusittu, ja on aika palata sorvin ääreen. Tuntuu kieltämättä hyvältä, tämä sisällä möllöttäminen ja suunnitelematon laiskottelu päivästä toiseen on yllättävän puuduttavaa toimintaa, ainakin oman mielenterveyden kannalta. Blogikin on jäänyt taka-alalle, koska jostain kumman syystä toisen puoliskon läsnäolo kotona saa aikaan sen, ettei yhtäkkiä itse saa mitään aikaan. Yksin huushollia pyörittäessä , isimiehen paiskiessa töitä, sitä jotenkin osaa organisoida aikansa niin paljon paremmin. Tarkkoja aikatauluja ei meidän perheessä olla koskaan noudatettu, ennemminkin on menty täysin lapsen luontaisen rytmin mukaan, mikä se missäkin kehitysvaiheessa on ollut. Kaikessa lapsentahtisuudessaan L on toki muokannut päiväämme tietyt rutiinit, joista on vaan yllättävän mukava pitää kiinni. 

jos tämän uuden vuoden aloittaisi vaikka ihan puhtaalta pöydältä vasta huomenna? Eihän sairaanaoloa lasketa, eihän? Uudenvuoden lupauksia en ole koskaan harrastanut, en siis tälläkään kertaa. Ei siihen uutta vuotta tarvita, jos jonkin asian haluaa elämässään muuttaa, tai jossakin asiassa tsempata. Ennemminkin lähden uuteen vuoteen avoimin mielin, ja katson mitä se tuo tullessaan. Tarvitseeko sitä heti vuoden alusta asti alkaa pingottaa? Jokatapauksessa, no stress, lungisti mennään.

Pikkutyypistä tosin en tiedä, onko hän tehnyt paljonkin lupauksia tulevalle vuodelle, ainakin heti näin alkajaisiksi Hän aloitti vuoden ottamalla ensimmäiset askeleet tukea vasten. WOW!

Hanna

Imetystaipaleella osa 1

Imetys on aihe, joka herättää meidän äitien, ja välillä muidenkin, keskuudessa paljon kiivasta keskustelua. Otanpa siis itsekki kantaa tähän keskusteluun kertomalla omasta, tähänastisesta imetystaipaleestamme. Koska asiaa imetykseen liittyen minulla olisi runsain rinnoin, ajattelin rajata tämän postausen koskemaan meidän ensimmäistä puolta vuottamme. Sitä puolta vuotta, kun L oli täysimetyksellä.

Minulle imetys oli alusta alkaen itsestäänselvä asia, muita vaihtoehtoja ei toisinsanoen edes ollut. Raskausaikana ajattelin, että imetys on "asiaan kuuluvaa" ja niin vain tehdään. Vasta loppuraskaudessa, kun liityin Imetyksen tuki ry -nimiseen facebook-ryhmää, aloin ymmärtää, etteivät kaikki äidit imetä, edes pientä hetkeä, ja ettei tissi ole aina edes vaihtoehto. Toki tiesin tämän, mutta vasta tällöin aloin asiaa oikeasti ajattelemaan. Lisäksi ymmärsin, että imetyksessä voisi tulla mutkia matkaan. Tämä tieto aiheutti minussa sekavia ajatuksia, mutta ajatusta "sehän onnistuu ja piste" ei tämäkään minusta poistanut. Pientä huolta se kuitenin aiheuti. Toisaalta, kaikki tieto sai minussa taistelijaluonteen esiin, ja halu imettää pitkään alkoi kasvaa.

Minulle imetys oli alusta alkaen itsestäänselvä asia, muita vaihtoehtoja ei toisinsanoen edes ollut.

Loppuraskauden aikana luin paljon imetysfaktaa. Olin lueskellut jo äideiksi tulleiden kanssaeläjien kysymyksiä tukiryhmässä, sekä tukiäitien vastauksia ja tajunnut, ettei imetys aina ole ruusuilla tanssimista. Tiesin että aluksi imetys voi tehdä kipeää, ennen kuin oikea imuote löytyy. Tiesin myös ettei imetyksen kuulu sattua, ja jos sattuu, on imuote tarkistettava. Tiesin, että vauva saattaa "asua" rinnalla tuntikaupalla ilman, että hänellä olisi puutetta ravinnosta. Tiesin, että edessä olisi tiheänimun kausia, jolloin saisin toimia kävelevänä maitoautomaattina. Kaiken tämän tiedon lisäksi minulle tärkein tieto oli, että ensipäivinään vauva ei tarvitse kuin pieniä kolostrum-tippoja äidinmaitoa, pienenpienikin maitomäärä on hyvä. Alusta alkaen vauva saa rinnasta kaiken tarvitsemansa, kunhan hänen annetaan imeä lapsentahtisesti aina kun haluaa, eikä häntä ruokita muilla tavoin.

L syntyi toukokuussa täysin terveenä ja hyvinvoivana. Hän pääsi samantien ihokontaktin, ja ensi-imetys tapahtui synnytys-salin hämärissä valoissa. Muistan kuinka haparoivia olivat meidän molempien otteet. L oli kuitenkin se, joka hoiti homman kotiin. Omasta päästäni oli kaikki imetystietous kadonnut samalla hengenvedolla, jolla L päästi ensimmäisen rääkäisynsä. En tiennyt mitä tehdä, miten kuuluisi olla, mutta L suuntasi päättäväisesti rinnalle ja alkoi imeä. 

Kuten synnytyskertomuksessa jo kerroin, sairaala-aika meni pienessä sumussa. L vietti suurimman osan ajastaan paitani sisällä, söi ja nukkui. Jälkikäteen olen tajunnut, että tämä ihokontakti oli todella tärkeeää tässä vaiheessa. Meillä tiiviiseen ihokontaktiin päätyminen kävi ikään kuin vahingossa. Pikkuisella oli hieman kylmä ensimmäisenä aamunaan, ja kätilö ehdotti, että pitäisin vauvaa oman paitani sisällä vaippasillaa. Ja siihen me sitten jumahdimme. Lucky me! Olin ilmeisesti onnekas myös siinä suhteessa, että luonani kävi useampikin kätilö kyselemässä miten imetys sujuu, ja ohjaamassa oikean imuotteen löytämiseksi. Tässä vaiheessa en miettinyt faktaa, vaan menin puhtaasti vaistolla. Näin kuului tehdä, imetys oli minun velvollisuuteni.

Kun kotiin päästiin, helleaalto oli pyyhkäissyt Suomeen. Tämä teki sen, että vietin vauvan kanssa päivät sisällä ilman vaatteita, sylikkäin. Maito nousi kohisten rintoihin samana iltana, kun astuin kotiovesta sisään nyyttini kanssa. Rinnat olivat arat, joten ilman paitaa oleminen oli parasta mitä tiesin. Taas kerran, vaistoni tekivät työtä ja ohjasivat minua toimimaan juuri niin kuin äidin kuului toimia. Lapsi sai ruokaa, lämpöä, läheisyyttä ja turvaa, mitä muuta hän tarvitsisi?

Ensimmäinen viikko oli tuskainen, rinnanpäät olivat enemmän tai vähemmän rikki, kun pienen suun oli vaikea saada otetta täpötäysistä rinnoista. Korjasin imuotetta ahkerasti, aina kun se mielestäni näytti vääränlaiselta. Sairaalassa kätilöltä saamani kikka vetäistä vauvaa alemmaksi makuullaan syötettäessä osoittautui kullanarvoiseksi. Näin vauva nosti leukaansa ylemmäksi ja suu avautui isommaksi, jolloin imuote parani. Olin hankkinut jo sairaalakassiin mukaan lanoliini-voidetta, jota hieroin ahkerasti kipeille nänneille heti ensi-imaisuista lähtien. Tämä auttoi pitämään nännit kosteina, ja esti niitä rupeutumasta. Imuote alkoi pikkuhiljaa löytää uomiinsa, ja kipu imettäessä hävisi, kun L oli noin viikon ikäinen. Lisäksi ensimmäisellä viikolla minulle nousi kuume ja oikeaan rintaan ilmestyi kuumottava patti. Tiehyttukos oli paukahtanut päälle ja rintatulehdus kolkutteli ovella. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin tiehyttukoksen aukenemaan kotikonstein, kuumalla suihkulla ja tyhjentämällä rintaa käsin, ja antibiooteilta vältyttiin.

Sairaalassa kätilöltä saamani kikka vetäistä vauvaa alemmaksi makuullaan syötettäessä osoittautui kullanarvoiseksi.
 Näin vauva nosti leukaansa ylemmäksi ja suu avautui isommaksi, jolloin imuote parani.

Lisäksi pian imetyksen alkutaipaleella huomasin itselläni suihkutissisyyden. Maidon alkaessa herua sitä tuli sellaisella voimalla, että metrin säteellä kaikki kastui, ja vauva haukkoi henkeä yrittäessään niellä maitotulvaa napusiinsa. L kuitenkin tottui suihkutisseihin hyvinkin nopeasti ja oppi ikäänkuin käsittelemään eväitään. Monesti hän käänsi itsensä hetkeksi sivuun ,ja odotti pahimman suihkun laantumista, jonka jälkeen jatkoi syömishommiaan muina miehinä. Pahimpina suihkuaikoina käytin rintapumppua tyhjentämään pahimman paineen rinnoista. Erillistä suihkutissi-ongelman "hoitoa" ei meillä siis tarvittu. Siihenkin nimittäin löytyy omat konstinsa.

Noin kolmiviikkoisena meille rantautui ensimmäinen tiheänimun kausi. Ja kuusiviikkoisena seuraava. Myös kolmen kuukauden ja puolen vuoden tiheänimunkaudet tulivat suunnilleen "ajallaan". Olin lukenut faktaa tiheänimun kausista, jolloin vauva saattaa viihtyä tissillä tuntikausia, ja ettei tästä kuulu säikähtää. Tiesin, että vauva tekee tilausta, jotta maitomäärä kasvaa sitä mukaa kun vauvan maidontarve lisääntyy. Tiheänimunkausien tarkoituksena on pitää maidontuotantoa yllä ja vastaamassa tarpeita. Tissit kun ovat siitä kummalliset vehkeet, että ne tuottavat maitoa niin paljon kuin sitä menee. Kysynnän ja tarjonnan laki pätee tässä touhussa. Annoin Pikkutyypin syödä niin paljon ja niin usein kuin hän halusi. Tarjosin rintaa aina, kun vähänkään tuntui, että Tyyppi olisi sitä vailla, niin päivä- kuin yöaikaankin. Tihenimunkausina L vietti rinnalla tolkuttomia aikoja, puhutaan siis tunneista kerrallaan. Välillä kun napa ei enää vetänyt enempää maitoa, mutta tissillä oli silti kiva olla, L valutteli maitoa sujuvasti suupielestään ulos, samalla imien puoliunessa rintaa. Tiheistä imuistakin selvittii, kun tiesi, mitä ne olivat. Mielessäni ei käynytkään, etteikö lapsi saisi tarpeeksi ravintoa, hän vaan tilasi lisää tulevaisuutta varten, sekä haki läheisyyttä ja hyvänolontunnetta.

Imetyksen alkaessa ajattelin tissin muotoista vuorta,
 josta suihkuaa maitoa.

Seuraava ansakuoppa imetystaipaleellamme oli varmastikkin noin neljän ja viiden kuukauden aikoihin ilmaantunut herumisen hidastuminen. Huomasin tuolloin varsinkin ilta-aikaan, että herumisen alkamiseen saattoi mennä muutama minuuttikin. L siis joutu imemään rintaa hermostumiseen saakka, ennen kuin maito todella alkoi virrata. Tässä vaiheessa faktatieto oli todellakin se, joka piti oman järjen kasassa. Kerran kunnolla alkanut maitotuotanto ei lopu yllättäen, mutta heruminen voi monestakin eri syystä hidastua. Lisäsin runsaasti vedenjuontia ja imetyksen alkaessa ajattelin tissin muotoista vuorta, josta suihkuaa maitoa, haistelin puklurättejä, kuvittelin mielessäni virtaavia jokia ja merenaaltoja, rentoutin lihakseni ja pyrin hengittämään syvään. Uskokaa tai älkää, mutta tämä toimii ;) Ymmärrän hyvin, että tämä on monelle se kuoppa, johon imetystaival katkeaa. Lapsi hermostuu, kun maito ei ala virrata samoin tein, alkaa itkemään ja olemaan levoton, mikä on helppo tulkita niin, ettei lapsi saisi tarpeeksi ravintoa ja huutaa nälkäänsä. Tiesin kuitenkin, ettei maito ole loppumassa, hanojen avaus vain hieman kestää, joten jatkoin sinnikkäästi imettämistä, enkä edes ajatellut korvikepurkin avaamista. Ja joka kerta se tuotti  tulosta, maito alkoi virrata ja lapsi oli enemmän kuin tyytyväinen. Herumisen hidastuminen kesti meillä noin kuukauden päivät. Tämän jälkeen heruminen on ollut taas huomattavasti nopeampaa, eikä mielikuvaharjoituksia ole tarvittu.

Kerran kunnolla alkanut maitotuotanto ei lopu yllättäen, mutta heruminen voi monestakin eri syystä hidastua.

Puolen vuoden täysimetys oli minulla tavoitteena alusta alkaen. Rintamaito on parasta ravintoa vauvalleni, mitä voi kuvitella. Mikä hienointa, "tissimölö" on tehty täysin häntä varten, räätälöity aina oikeanlaiseksi, kulkee aina mukana, on aina oikean lämpöistä ja sisältää kaiken, mitä vauvani tarvitsee yli puolen vuoden ikään saakka. Käy minulle. Itseasiassa uskon, ettei vauva tarvitse muuta ravintoa kuin rintamaitoa ennen kuin osaa sitä itse syödä. Tämä tapahtuu vauhtelevasti noin yhdeksän-kahdentoista kuukauden iässä. 

Uskon vahvasti, että oma asenne oli avainasemassa onnistumisessamme.

Ylpeänä kerron nyt sen, että me onnistuimme tässä tavoitteessamme. Täysimetin Pikkutyyppiä tasan puoli vuotta, jonka jälkeen imetys on jatkunut täysin lapsentahtisena sormiruokailun ohella ja on siis edelleen lapsen pääasiallinen ravinnonlähde. Uskon vahvasti, että oma asenne oli avainasemassa onnistumisessamme. Imetys on minulle itselleni ollut todella ihana ja voimaannuttava kokemus, ja on sitä toki edelleen. Nautin imetyksestä, enkä vielä kertaakaan ole ajatellut, että se olisi raskasta tai vaivalloista. Lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään. Imetys antaa minulle itselleni valtavasti hyvää oloa, tunnetta siitä, että pystyn antamaan lapselleni parasta. Se, että imetystaipaleemme on sujunut suuremmitta mutkitta, on varmasti vaikuttanut siihen että nautin imettämisestä niin paljon. Edes yölliset imetykset eivät minusta tunnu raskailta, on ihanaa tunte se, kuinka pieni ihminen tarvitsee sinua, ja saa sinulta turvaa ja lämpöä ravinnon lisäksi. Oma mielipiteeni on, että sen mitä imetys ottaa, antaa se tuplana takaisin. 

Tavoiteenani on jatkaa imetystä vähintäänkin kaksi -vuotiaaksi. Haaveissa lapsentahtinen vieroittuminen, eli rinnalla käynti loppuisi sitten, kun lapsi itse sen haluaa lopettaa ja on siihen valmis. Saa nähdä, imetys meillä jatkuu ainakin niin kauan, kuin se meistä molemmista hyvältä tuntuu :)

Sen mitä imetys ottaa, antaa se tuplana takaisin.

Ihania imetyshetkiä kaikille imettäjille ja imeväisille <3

Hanna

Perhepeti

Perhepeti, tuo virallinen nimitys täysin luonnolliselta tuntuvalle nukkumajärjestelylle lapsiperheessä. Meillä nukutaan siis perhepedissä, mitä se itseasiassa tarkoittaa, siitä seuraavaksi.

Kuulin sanan perhepeti ensimmäisen kerran raskausaikana, kun facebookin mammaryhmässä keskustelimme siitä, miten kussakin perheessä lasten nukkumapaikat on järjestetty. Sana oli outo ja ajatus sanan takanakin äkkiseltään hassu. Vauva nukkuisi siis samassa sängyssä vanhempiensa kanssa?
 
Meille hankittiin pinnasänky, hökötys koottiin ja asetettiin makuuhuoneen nurkkaan odottamaan käyttäjäänsä. Jo hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa petasin sänkyyn puhtaat lakanat ja vielä siinäkin vaiheessa, kun teimme lähtöä synnytyslaitokselle, kökötti pinnasänky kaukana 160cm leveästä aviovuoteestamme. Synnytys-salissa tapahtui kuitenkin jotain. 4,3 kiloa rakkautta nostettiin rinnalleni ja siinä sitä sitten oltiin, täydellisessä symbioosissa. Napanuora katkaistiin, mutta sitäkin vahvempi yhteys minun ja tuon pienen mönkijän välillä syntyi.

Sairaalassa aika kului pienessä sumussa. Mönkijä vietti suurimman osan ajasta paitani sisällä imien tissiä ja tuhisten. Nukuimme samassa kapeassa sängyssä, sillä vieressämme lojuva "vauvavaunu" tuntui aivan liian kylmältä ja kaukaiselta paikalta.

Kotiin päästiin ja vilkaisin pinnasänkyä. Babyblues iski kuohuen päälle ja itkua tihrustaen käskytin Isimiehen postamaan pinnasängystä yhden laidan ja vaihtamaan koko makuuhuoneen järjestyksen. Pinnasänky oli siirrettävä kiinni meidän sänkyymme. Ryntäsin tietokoneelle tutustumaan tarkemmin perhepeti -asiaan ja vauvan pehmentämät aivoni hyräilivät tyytyväisyyttään.
  
Nukkumajärjestelyjä mietittäessä on hyvä muistaa, että ihminen on laumaeläin ja varsinkin jälkeläisemme ovat varsin avuttomia syntyessään. Vauva on täysin riippuvainen vanhemmastaan sekä päivä-, että yöaikaan. Psykologian näkökulmasta tarkasteltuna, vauvan ei uskota vielä tunnistavan olevansa erillinen ihminen ja siksi hän tuntee kauhua jäädessään yksin. Pahimillaan vauva kokee yksin jäädessään ja itku-unikouluissa minänsä hajoavan, aivan kuin hän lakkaisi olemasta. Näin ajatelle, tuntuisi luonnolliselta, että vauvan paras nukkumapaikka on äidin kainalossa.

Yöt menivät meillä alusta alkaen siis käytännössä kainalotusten mini-ihmisen kanssa. Imettäen, vaippaa vaihtaen ja välissä lähekkäin torkkuen. Jopa sängyn kyljessä oleva pinnasänky tuntui aivan liian turvattomalta paikalta.

Kannatan vahvasti lapsentahtisuutta, joten tarkoituksena olisi, että L saisi itse päättää, kuinka vanhaksi haluaa vanhempiensa vieressä nukkua. Kun hän itse olisi valmis omaan sänkyyn, hän sitä pyytäisi. En "pelkää", että L haluaisi nukkua sängyssämme ikuisesti, eikä koskaan oppisi nukkumaan yksin, en. Kun lapsi siirtyy omaan punkkaansa siinä vaiheessa kun on valmis, hänelle jää muutoksesta positiivinen mielikuva ja hänestä kasvaa itsevarma nukkuja, jolle muutos on ollut saavutus, askel eteenpäin. Lapsi tietää, että äidin ja isän viereen saa aina palata, häntä ei koskaan ole sieltä "ajettu" pois.

Heinäkuussa, kun L oli noin parikuukautinen, ostimme asunnon ja muutimme pieneen rivarikolmioomme. L sai oman huoneen, mutta ei, siitä ei tullut hänen makuukammariaan. Uuden sängyn osto oli ajankohtainen, joten päätimme panostaa jokaisen nukkumamukavuuteen. Vieretysten nukkuminen oli tässä vaiheessa muotoutunut itsestäänselväksi vaihtoehdoksi meille kaikille. L nukkuisi siis samassa sängyssä vanhempiensa kanssa vielä pitkään, joten päädyimme hankkimaan makuuhuoneen täydeltä sänkyä. Tällä hetkellä kammarissa lepää 2x120cm nukkumatilaa yhteen liitettynä, eli sänkytilaa on huimat 240cm, ah ihanuutta! Nukumme kaikki vierekkäin, mutta silti jokaiselle on tarpeeksi tilaa, toisin kuin aikaisemmassa 160cm leveässä parisängyssämme!

Tutkimukset ovat osoittaneet, että vauvat nukkuvat paremmin ja levollisemmin nukkuessaan yhdessä äitinsä kanssa. Perhepedissä äidin kanssa nukkuvat vauvat myös hengittävät tasaisemmin ja kokevat hengityskatkoksia vähemmän. Äitien on osoitettu olevan unissaankin täysin tietoisia vauvansa läsnäolosta, jolloin he myös hoivaavat vauvaansa unissaan. Tästä tietoisuudesta johtuu myös se, ettei äiti vahingossa kierähdä vauvansa päälle. Autopilotilla on tosiaan monta yötä menty tässäkin taloudessa. Joskus aamulla huomaan, että tissiä on ilmeisesti syöty koko yö, molemmat täydessä unessa, sekä äiti että vauva. En uskalla edes kuvitella miten väsynyt olisin, jos jokaisella heräämisellä minun olisi pitänyt nousta sängystä ja köpöteltävä pinnasängylle, saati pumppaamaan tai lämmittämään maitoa. Saa olla vain kiitollinen, että täysimetys onnistui alusta alkaen niin hyvin.

Ennen perhepetiin siirtymistä kannattaa muistaa muutama turvallisuuspointti. Lapsi kannattaa laittaa nukkumaan selälleen, tai kyljelleen, mikäli itse osaa jo kääntyä. Patja ei saa olla liian pehmeä, esimerkiksi sohva ei käy. Lapsen paikka perhepedissä on äidin välittömässä läheisyydessä. Sängyn reunat kannattaa tarkistaa, ettei lapsi vain pääse putoamaan sängystä tai jumittumaan esimerkiksi sängyn ja seinän väliin, rakoja ei siis saa olla. Sänkyyn ei kannata jättää mitään ylimääräistä, petivaatteet riittää. Vauvalle kannattaa hankkia oma kevyt peitto, ettei hän jää jumiin aikuisen ison ja raskaan täkin alle. Tärkeä huomio on myös, ettei perhepedissä saa nukkua lääkkeiden, alkoholin tai muiden huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena, eikä kovassa kuumeessa. Myöskään tupakoivan vanhemman ei suositella nukkuvan vauvan kanssa perhepedissä, sillä myrkyt välittyvät hiuksista, vaatteista ja hengitysilmasta lapseen. Mikäli samassa sängyssä nukkuu useampi lapsi, vauvan ja vanhemman lapsen välissä on hyvä nukkua ainakin yhden aikuisen. Myös lemmikit on tässä vaiheessa parempi passittaa muualle nukkumaan.

Meillä perhepeti siis muotoutui aivan luonnollisesti parhaaksi vaihtoehdoksi nukkumajärjestelyille. Se lapseton Hanna kun oli aivan varma, että meidän natiainen tulee nukkumaan omassa huoneessan, tai ainakin omassa sängyssää alusta alkaen. Ja pah sanomme minä ja minun äidinvastoni. 
Monet aikuisetkin sanovat nukkuvansa paremmin jonkun kainalossa, miksi siis odottaisin lapseni pystyvän nukkumaan yksin?

  

Esittelyn aika

Näin heti alkumetreillä olisi ehken paikallaan esittäytyä. Kertoa kuka täälä näppäimistön takana häärii ja kenen kanssa. Siispä pikaisesti meistä.

Blogitekstien takana Minä, 26 -vuotias äiti-ihminen Kuopiosta. Äitiydessäni vielä melkoisen tuore tapaus, mutta mutsihommiin täysillä hurahtanut.
Entinen urheilija, ikuinen opiskelija, taiteilijasielu ja wannabe ekoilija joka rakastaa lastenvaatteita. Hurahtaa helposti vähän kaikkeen, muttei tahdo saada mitään täysin valmiiksi. Äitinä pyrin toimimaan Kiintymysvanhemmuus-periaatteita soveltaen ja lastani kuunnellen.

Taustajoukoissa Isimies. Yksi kolmesta. ei lisätävää :)

Parrasvaloissa Pikku herra L. Toukokuussa 2014 syntynyt esikoisemme, pian 7kk vanha blogin päätähti ja inspiraatio. Iloisempaa vauvaa saa hakea. Perustyytyväinen vauvatyppi, joka osaa jo näyttää luonnetta.

Meillä nukutaan perhepedissä, huudetaan hurraata pitkälle imetykselle, sormiruokaillan ja vessahätäviestitellään. Kestovaippailu on tullut tutuksi ja kantoreppuilu ja liinailu ovat meidän juttujamme. Nämä varmasti tulevat olemaan myös aiheita, jotka blogissani näkyvät usein, kuuluvathan ne oleellisesti arkeemme :)


Lyhykäisyydessään näin, tulevissa teksteissä tulen avaamaan paremmin meidän tapojamme ja ajatuksiamme. Tervetuloa tutustumaan Meihin :)

Hanna