Note to self nro.2

Vietimme viimeviikolla Pikkutyypin kanssa kaupunkipäivää. Neuvolan jälkeen hyppäsimme bussiin ja suunnistimme keskustaan kiertelemään. Reissun päätarkoitus oli syntymäpäivälahjan metsästys kummitytölleni, mutta myös alet kiiluivat häiritsevästi silmissäni. Lähinnä reissu meni kuitenkin kahvilassa istuskeluksi ja Tyypin kanssa hassutteluksi. Mikäpä sen mukavampi tapa viettää päivää?

Silmiin osui kuitenkin tämä kortti, ja pelkkä kuva sai taas ajattelemaan. Kuva muistutti salaman-nopeasti mieleeni tärkeän asian, joka meinaa unohtua liian usein arjen keskellä. Kohtele lastasi kuin ketä tahansa ihmistä, älä aliarvio ja pidä häntä vähempänä, vaan kohtele kuin haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Tämän koitan muistaa ihan jokapäiväisessä toiminnassani. En valehtele lapselleni, en lupaa turhia ja luota siihen, ettei hän vielä muista. Ei, jos lupaan lapselleni jotain, pidän lupaukseni. Jos hänellä ei ole nälkä, hänen ei tarvitse syödä. Jos häntä ei nukuta, nukkumaan ei ole pakko mennä. Kuuntelen ja kunnioitan lastani, ja hänen mielipiteitään ja toiveitaan. Haluan toimia lapseni kanssa niin, kuin haluaisin hänen isompana toimivan. Halua opastaa häntä kunnioittamaan toisia ja opettaa hänelle rehellisyyttä, ja taitoa keskustella ja tehdä kompromisseja. Jokaisella perheenjäsenellä tulee olla valtaa vaikuttaa asioihin, oli sitten kyseessä vauva tai vanhempi.

Hyvä on aina miettiä, miten haluaisit että sinua kohdeltaisiin. Jos itse istuisit syöttötuolissa, haluaisitko, että suuhusi työnnettäisiin ruokaa, koska sinun nyt vaan kuuluu syödä? Tai haluaisitko, että sinua huijattaisiin, sinulle luvattaisiin, mutta lupauksia ei pidettäisi? Tuskin sellaista kohtelua kukaan haluaa. Nyt kortti koristaa seinäämme, ihan vain muistutuksena meille vanhemille.

Hanna

Joulun jälkeiset, sekä note to self!

Joulu mennä jolkotti taas ohitse, kuin Santeri Dahlia konsanaan. Hyvä kun ehti huomata ollenkaan. Onneksi pienestä hommien kasaantumisesta huolimatta, valmistautuminen sujuin suhteellisen rennonletkeällä otteella. Paljon jäi tekemättä, mutta haittasiko tuo? No ei! Jouluaatto oli juuri sitä, mitä olin Pikkutyypin ensimmäisen joulun halunnutkin olevan. Rentoa yhdessäoloa, toisistamme nauttimista, ihanien ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa, ilman turhaa kiirettä, hössötystä tai materialismia. Paketit laitettiin kuusen alle ja jaettiin illalla ennen Pikkutyypin nukkuma-aikaa. Lahjojen saamistakin ihanampaa, oli taas kerran niiden antaminen. Tosin kyllä tämän mamman sisällä pieni materialisti kyherteli onnesta, kun kauan himoittu string pocket -hylly paljastui kääreiden sisältä ;)

Joulussa on se jokin kummallinen taika, että sitä vaan rauhoittuu ja keskittyy yllättäen oleelliseen. Yhtäkkiä kaikki tuntuu rennommalta ja ihminen menee smoothisti flow-meiningillä. Ei ole kiire nukkumaan, vaikka silmäpussit roikkuvatkin jo polvissa, eikä aamuinen pikkutyypin herääminenkään klo 6.00 tunnu yhtään niin raskaalta, kuin arkena. Olo on vain kertakaikkisen hyvä.

Nyt on kuitenkin aika suunnata nokat ja kinkun turvottamat mahat kohti uutta vuotta, ja palata arkeen ja ruotuun. Kyllä voin sanoa, että on ihana päästä taas omiin rutiineihin kunnolla kiinni. Kaiken juhlapyhähumun jälkeen on aika muistuttaa itseään, että hyvä ja turvalinen arki on se, mikä on jokaiselle lapselle tärkeintä. Juhlat ovat ihania bonuksia, mutta arki on se, mikä tekee lapsuuden. Hiljattain kuulemani lausahdus kiteyttää mielestäni koko homman täydellisesti ja on hyvä muistutus niin itselle, kuin kenelle tahansa vanhemmalle: "Sinun arkesi on jonkun lapsuus".

Hanna